Tänään luin varmaankin mielenkiintoisimman kolmunin pitkään aikaan. Jani Kaaro kirjoittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan "Koulu unohti päivittää itsensä" paljon miettimisen arvoista asiaa. Samalla havahduin muistelemaan omaa opintaivaltani.
Kun mä olin pieni, olin, noh, aika haastava lapsi. Kai sitä testattiin ADHDtakin, mutta diagnoosin kaikki palaset eivät täyttyneet. Sama testi tehtiin aikuisenakin, ja testaaja totesi mun olevan keskiverto suomalaista parempi keskittymään, se siis siitä ADHDsta. Tämä pitää paikkansa. Olen todella hyvä keskittymään ja syventymään asioihin, jotka oikeasti kiinnostavat mua. Aikuisiällä olen huomannut, että elämä vaatii joskus keskittymistä asioihin, joista ei ehkä olekkaan niin kiinnostunut, pienenä tämä aiheutti jatkuvia ongelmia.
Lasten luontainen tapa oppia on anna-kun-minä-itse. Siksi ihmettelen, miksi meidän lapsemme istuvat suuren osan päivästään pulpetissa paikallaan ja kuuntelevat opetusta. (26.12.2012 HS)
En ole ikinä ollut hyvä oppimaan ulkoa ja kirjoista, ja se on tuottanut mulle suunnatonta tuskaa. Olen tuntenut itseni tyhmäksi ja huonoksi, ihan turhaan. Olen myös ahdistunut numeroista ja kokeista. Mä en enään usko, että olen tyhmä, että en osaa kirjoittaa, että en osaa laulaa, että en osaa piirtää, että en ymmärrä lukemaani tai osaa jäsentää saamaani tietoa. Tiedän, että osaan näitä kaikkia, omalla tavallani.
Peruskoulu siis ei ollut mun kohdalla mikään menestystarina. Kun alkoi lukio, siirryin opiskelemaan Rudof Steiner kouluun. Se oli aluksi vähän shokki. Ei kirjoja. Mitä? Lopulta onnistuin jopa nostamaan mun keskiarvoa lukiossa. En usko, että olisin ikinä onnistunut siihen "normaalissa" lukiossa. Se, että tunneilla kirjoitettiin muistiinpanot, jotka kotona kirjoitettiin puhtaaksi vihkoihin ja samalla haettiin syventävää tietoa kirjoista ja internetistä, sopi mulle aivan loistavasti. Sain myös purkaa luovuuttani kuvittamalla vihkoja.
Steiner koulu on suomalaisessa mittakaavassa ehkä lähinnä kolumnissa esiteltyä kasvatuksen toisinajattelijoiden vuonna 1968 perustamaa yksityiskoulu, Sudbury Valley Schoolia (SVS). Voin ihan 100% kertoa, että olisin varmasti ollut innokkaampi, sopeutuvaisempi, helpompi ja onnellisempi koululainen, jos olisin saanut tehdä asioita omaan tahtiin.
SVS:ssä Luokkia ei ole. Kokeita ei ole. Läksyjä ei tule. Mitään ei tyrkytetä eikä lasten vapautta rajoiteta, paitsi että ketään ei saa satuttaa tai koulun omaisuutta tuhota.
Opettajat ovat sitä varten, että kun lapsi kiinnostuu jostakin aiheesta, opettaja voi hellävaroen auttaa häntä eteenpäin omissa tutkimuksissaan. Koska lapsia on sikin sokin kaikissa ikäluokissa, lapset oppivat pääasiassa toisiltaan. Koulu on täysin demokraattinen.
Neljävuotiaat osallistuvat koulun asioista päättämiseen ja heidän äänensä painaa yhtä paljon kuin kenen tahansa muun. Opettajat valitaan vain vuodeksi kerrallaan, ja oppilaat valitsevat salaisessa äänestyksessä lukukauden lopussa, ketkä opettajat saavat jatkaa. (26.12.2012 HS)
Kuulostaa ehkä utopistiselta, mutta uskon, että tämä toimisi loistavasti myös Suomessa. Omiin ongelmiini pohjaten olen ollut myös hyvin herkkä auktoriteettien suhteen. En ole hyväksynyt mitään tai ketään automaattisesti itseäni ylemmäksi. Toki kunnioitan muita ihmisiä, mutta kunnioitukseni kumpuaa jostain muusta, kuin pelkästä statuksesta. Uskon näin olevan monella muullakin. Opettajaksi pääsee opiskelemaan, jos on hyvät numerot koulussa, jos se keskiarvo on hyvä. Huolimatta siitä, onko pedagogiset taidot ja halut oikesti yhtään hanskassa. Kiinnostava ajatus, että oppilaat saisivat itse päättää, kuka heitä opettaa.
Joskus mietin, että mä voisin olla hyvä opettaja. Saattaisin oikeasti tykätä siitä hommasta ja olla siinä ihan hyväkin. Koen, että mulla voisi olla jotain annettavaa. En silti koskaan olisi päässyt opettajakouluun lukumenestykseni vuoksi. Nyt siis jaan osaamistani ja elämänviisauttani muuta kautta niille, jotka haluavat kuunnella.
Suosittelen lukemaan läpi koko kolumnin
täältä. Herättänee varmasti ajatuksia, mun kohdalla hyvin henkilökohtaisia, jonkun toisen kohdalla varmasti toisenlaisia. Tykkään muutenkin Kaaron teksteistä, kovasti ovat herätteleviä.
