Muistan edelleen sen päivän, kun Meiran tuoksut kulkeutuivat nenääni. Olin menossa harjoitteluuni Sarjakuvakeskukselle Arabianrannassa ja jo bussissa nenääni tunkeutui omituinen, hieman käristyneen paahtoleivän tuoksu. Kun nousin bussista, tuoksu vain voimistui. En pidä itseäni kovin luulotautisena, mutta tässä tapauksessa oli pysäytettävä myös ohikulkija haistelemaan ilmaa kanssani. Kävi ilmi, että en ollut tullut hulluksi tai saanut ensimmäistä vihiä piilossa muhivasta aivokasvaimesta, ohikulkija haistoi saman paahtoleiväntapaisen kuin minäkin.
Nykyään aina silloin tällöin tämä samainen tuoksu täyttää ilman, varsinkin jos tuulet ovat suotuisat. En kyllä parhaalla tahdollakaan, vieläkään, löydä siitä mausteita tai kahvia, edelleen sen saman paahtoleivän. Väliäkö tuolla, hyvä se on silti.
Eilen kävin ystäväni luona kylässä ja kotimatkalla bongasin tällaisia! Ja sitä kautta löysin heidän sivunsa. Täytyypä tutustua tarkemminkin!
 |
Hejs!!
VastaaPoistaTulin tsiigailemaan sivujasi, mutta päädyinkin heti ensimmäisenä lueskelemaan blogiasi, jee!
Tuosta paahtoleivän kärystä sen verran, että ymmärrän kyllä sen tuoksun ihanuuden, tuohan se itsellenikin ainakin hetkittäin jonkinlaista kuuluvuuden tunnetta, sellaista että jotenkin tiedostan olevani osa sitä ilmaa, sitä ympäristöä... mutta kun tuon tuoksuksi kutsutun kärtsän alkaa yhdistämään siihen vuodesta toiseen tapahtuvaan raahautumiseen joko kouluun tai töihin (kyllä, Valillan amis oli puuseppäopinahjoni ja nykyinen verstas sijaitsee - missäs muuallakaan kuin - juuri siinä Vallilan amiksen takana), niin ei kai se mikään ihme ole että tuoksu muuttuu etovaksi lemuksi, joka leimahtaa ilmoille heti kun astut siinä Sturenkadun ja Teollisuuskadun kulmassa ulos bussista... yök. :D
Niin - ja voisi se palaneen paahtoleivän käry muistuttaa edes vähän enemmän kahvintuoksua... siitä nyt ainakin tulisi hyvä fiilis :D
PoistaJoo voin kyllä kuvitella, että tällainen mielenyhtymä on mahdollista :D
VastaaPoista